Järjestöopistot kansalaisyhteiskunnan vahvistajina
Järjestöopisto. Sana kalskahtaa järjestykseltä ja sulkeutuneelta. Tätä luokitusnimeä on käytetty niistä kansanopistoista, joiden taustayhteisönä ovat järjestöt. Tällaisia kansanopistoja perustettiin eritoten 1970-luvulla. Luokituksella tehdään eroa kansanopistojen kesken omistuspohjan nojalla. Erotukseksi erilaisten uskonopin sävyttämistä kristillisistä opistoista ja kansanopistohistorian aloittaneista varhaisista grundtvigilaisista opistoista sekä kansanliikeopistoista.
Mitäpä ovat nämä opistot? Usein niiden perustajat olivat kansalaisjärjestöjä, ammattiliittoja, raittiusjärjestöjä, vammaisjärjestöjä, Perustajat halusivat tarjota jäsenilleen kansanopistomuotoista koulutusta edistääkseen heidän pärjäämistään yhteiskunnassa ja tukeakseen jatkokoulutuksen mahdollisuuksia. Tasa-arvotavoitteet siivittivät opinto-ohjelmien laadinnassa.
Kansanopiston työtä edistivät valtionosuusmuutokset 1980-luvun alussa. Muun muassa ammattiyhdistysliike toimi voimakkaasti valtiovallan suuntaan saadakseen lyhytkursseja tuottaneet opistot kansanopistolainsäädännön piiriin. Niiden avittamina niin sanotut lyhytkurssiopistot saivat ”vossia” eli valtionosuutta. Taistelu lainmuutoksesta oli kovaa ja kesti useita vuosia. Muualla kansanopistojen kentässä epäiltiin, että ovatko ne oikeita kansanopistoja, vai kenties pelkästään kurssikeskuksia. Kukaan ei kuitenkaan arvostellut opistojen vilpitöntä halua kehittää kohderyhmilleen sopivaa pedagogiikkaa osana vapaata sivistystyötä. Arvioin jälkiviisaasti, että lopputuloksena koko kansanopistokenttä on hyötynyt aikaisempaa lyhempien opistokoulutusten leviämisestä koko kenttään.
Järjestöopistoista rakennettiin joissakin tapauksissa hulppeita hienoilla rantapaikoilla sijaitsevia sivistyskeitaita. Vaikka opiskelijat olivat tyytyväisiä, opistojen ylläpitäminen osoittautui kovin kalliiksi. Järjestöopistojen kukoistuskausi kesti 1990-luvulle saakka. Viimeistään silloin kävi ilmi, etteivät monien järjestöjen rahkeet riittäneet kansanopiston ylläpitoon. Sysimusta lama, valtiontuen leikkaukset, jäsenmäärien väheneminen ja opiskelijavirtojen tyssääminen söivät ylläpidon edellytyksiä.
Lopputuloksena järjestöopistojen joukossa tapahtui joukkokato. Jotkut niistä lopettivat kokonaan, jotkut yhtyivät voimakkaampiin opistoihin. Jotkut opistot luopuivat kurssikeskuksistaan ja siirtyivät ns. city-opistoiksi. Tämä kehitys jatkui aina 2020-luvulle saakka. Suhteellisesti suurin opistokato kohdistui ay-liikkeen opistoihin.
Näiden opistojen tarkastelussa on mielenkiintoista pohtia, millaista autonomiaa niillä on suhteessa ylläpitäjäänsä, valtiovaltaan, kuntiin tai muihin tahoihin? Varsinkin ulkopuolella on kysytty, missä määrin järjestömuotoista sivistystyötä ohjaa Järjestön ääni ”masters voice” ja missä määrin yksilöllistyvän yhteiskunnan sankari, yksilö, minä itse?
Olen vahvasti sitä mieltä, että vaikka päärahoittaja antaa sekä taloudelliset että tehtävänmäärittelyn raamit, ovat opistot suhteellisen itsenäisiä opinto-ohjelmansa, pedagogiikkansa työn organisoinnin suhteen.
Itse arvioin, että järjestöopistoilla on verraton etu siinä, että ne voivat kohdistaa koulutusmarkkinointinsa tuttuun kenttään ja niihin koulutustarpeisiin, joita järjestön jäsenet ilmaisevat. Kokemukseni mukaan järjestöopistot rekrytoivat usein opettajansa järjestön vaikutuspiiristä. Opettajien ja aikuisopiskelijoiden yhteinen kokemustausta luo eväitä yhteiselle tiedon ja osaamisen rakentamiselle.
Mutta silti järjestöopistojen kansanopistokoulutuksen on yhä luotava, ylläpidettävä ja kehitettävä sellaista oppimista ja sosiaalista toimintaa, jossa liikkeen tavoitteet ja oppijan omat tavoitteet voivat yhdistyä ammattitaidolla johdetuksi, vaikuttavaksi sekä uskottavaksi oppimisprosessiksi.
Näen järjestöjen, eritoten parhaiten tuntemani ay-liikkeen opistojen, yhä kehittävän kertomusta turvallisuudesta ja jäsenten yhteenliittymisestä omien asioidensa ajamiseksi. Järjestöt nojaavat siinä tehtävässä jäsentensä kokemaan turvallisuuden tarpeeseen ja yhteistyön etuun. Tämä tapahtuu järjestössä toimivan jäsenen sosiaalisen pääoman kasvattamiseksi ja jäsenen elämisen vapautta tukien, siis vapauttaen. Sivistystyön perustuminen kollektiivisen intressin ylivaltaan johtaisi sivistystyön järjestökeskeisyyteen, joka tukahduttaisi jäsenen sivistykselliset tavoitteet.
Teksti: Aki Ojakangas
Opetusneuvos, Suomen Kansanopistoyhdistyksen puheenjohtaja 2013–2018 ja Teollisuusliiton Murikka-opiston rehtori 1992–2017
Suomen Kansanopistoyhdistys on juhlinut tänä vuonna 120-vuotista taivaltaan. Juhlavuoden kunniaksi olemme julkaisseet verkkosivuillamme blogisarjan, jossa kansanopistojen alumnit sekä koulutuksen ja yhteiskunnan asiantuntijat ja vaikuttajat jakavat kokemuksiaan ja näkemyksiään kansanopistojen merkityksestä ja vaikutuksista.