Ensimmäiset opistoalumnit
Suomalaisen kansanopistotyön uranuurtajat ammensivat oppinsa kansanopistojen kotimaasta Tanskasta ja sieltä eritoten Askovin opistosta.
Kansanopistoyhdistyksen puheenjohtajana yhdistyksen perustamisesta aina vuoteen 1942 vaikuttanut, Pohjois-Savon kansanopiston rehtori Hjalmar Mikander kirjoittaa (julkaisemattomissa) muistelmavihkosissaan, että ”olihan minun 2. pvä tammikuuta, juuri 30 vuotta täyttäessäni astuttava laivaan Hankoniemesssä mennäkseni Tanskaan kansanopistoa oppimaan”.
Opisto-opintielle Askovin kansanopistoon lähtivät saman vuoden 1892 alkutalvena myös Niilo Liakka (Ilmajoki) ja Maunu Knaapinen (Huittinen), kaikki kolme ylioppilasosakuntiensa valitsemina stipendiaatteina. Edellisenä keväänä Askovissa olivat jo olleet stipendiaatteina Johannes Klockars (Kronoby) ja Robert Rostedt (Finns).
Kaikkiaan osakunnat lähettivät hankkimillaan varoilla vuoteen 1896 mennessä 16 nuorta maisteria Askoviin ”kansanopistoa oppimaan”. Heistä kaikista – Askovin alumneista – tuli pian Suomeen palattuaan opistojohtajia maakuntiensa kansanopistoihin. Kaikkiaan 25 suomalaisen kansanopiston ensimmäiset johtajat olivat Askovin alumneja.
Parin kolmen kuukauden matkalla käytiin yleensä tutustumassa myös pariin muuhun nimikuuluun Tanskan kansanopistoon – Testrupiin ja Vallekildeen – ja paluumatkalla Ruotsissa usein Hvilanin opistoon, joka oli Ruotsin ensimmäinen ja jossa toimi myös maamieskoulu. Näissä viivyttiin vain muutamia päiviä, korkeintaan viikko tai pari, sillä ”sivistyksen valo” haettiin nimenomaan Askovista, sen legendaariselta johtajapariskunnalta Ludvig ja Charlotte Schrøderiltä ja lajissaan ensimmäisen, toisvuotisen (den udvidede højskole) kansanopiston myös akateemisesti meritoituneelta opettajistolta.
Tanskan ensimmäinen kansanopisto Røddingessä (perustettu 1844) oli jäänyt Preussin-Tanskan sodan jälkeen rajan toiselle puolelle, ja Askovin opistoa pidettiin koko Pohjolassa sen perillisenä. Myös Ludvig Schrøder oli aloittanut opistouransa Røddingessä. Ludvig ja Charlotte Schrøderin arkistossa Tanskan kansalliskirjastossa (Det Kongelige Bibliotek) on yli 20 000 Ludvig Schrøderille osoitettua kirjettä.
Sen lisäksi, että hän oli eittämättä aikansa tunnetuin højskolemand, hän oli myös valtiopäivämies, oppinut teologi ja maataloutta erilaisilla kokeiluilla uudistanut maanviljelijä. Siksi monella oli hänelle asiaa, postia tuli maailman eri puolilta. Niin myös Suomesta. Askovin alumnien, suomalaisten opistopioneerien lisäksi hänen kanssaan olivat kirjeenvaihdossa myös pohjoismaisiin opettajakokouksiin osallistuneet, ja niissä hänen puheitaan kuulleet opettajat. Heistä moni hakeutuikin Askovissa kesäisin järjestetyille opettajakursseille (Hojskolelærerkursus).
Käytännössä kaikki Askovin opistoelämän ja sen opetukset kokeneet olivat tavattoman kiitollisia, monet suorastaan hurmioituneita. Sieltä saatujen oppien mukaan luvattiin myös suomalainen kansanopistotyö ja opistoelämä rakentaa.
Kaikkiaan Ludvig Schrøderillle Suomesta lähetettyjä kirjeitä on noin 200. Niistä 130 on 18 Askovin alumnilta, opistopioneereilta, tienraivaajilta. Vertailun vuoksi: Schrøderin kokoelmassa on ”højskolemand”-kirjeitä Norjasta 15 ja Ruotsista 12 lähettäjältä.
Suomen ensimmäisen opiston Kangasalalle perustanut Sofia Hagman oli ollut pohjoismaisen opettajakokouksen jälkeen jo lukuvuonna 1887–1888 omalla kustannuksellaan Askovissa kansanopistoa oppimassa. Lucina Hagman kirjoitti Ludvig Schrøderille edesmenneestä sisarestaan vuoden 1900 maaliskuussa näin: ”Den bortgågna var mycket varmt fästad vid Eder, Herr Doktor, vid Eder Fru samt hela Askov. Vistelsen hos Eder var hennes allra käraste minnen och hon kunde alldrig tröttna att tala om Eder och Eder inrättningar.”
Kun suomalainen kansanopistoväki – koko opistoväen määräksi arvioitiin silloin noin 90 – kokoontui elokuussa vuonna 1896 Sääksmäelle ensimmäiseen Kansanopistokokoukseen, oli sen 70 osanottajasta joka kolmas jo vieraillut Askovissa. Kokous lähettikin Ludvig Schrøderillle kiitollisen sähketervehdyksen ”unohtumattomista opetuksista” (kts. Karttunen 1979). Sähke on säilynyt Schrøderien kokoelmassa.
Sääksmäen kokouksen yhtenä keskustelukysymyksenä oli: ”Kannattavatko kansanopistojen opettajat Grundtvigin opetusaatetta yleensä, ja olisiko suotavaa, että ruvetaan sen eteen työskentelemään.” Alustajana toimi Hjalmar Mikander. Kansanopistoyhdistyksen arkiston mukaan käytännöllisesti kaikissa Kansanopistokokouksissa 1940-luvulle saakka käsiteltiin Grundtvigia ja/tai kuultiin terveisiä Tanskan kansanopistoista, alustajina olivat tietysti Askovin alumnit.
Tämän blogin pääkuvassa poseeraa seitsemän miestä ja kansanopistojohtajaa, vajaa puolet niistä nuorista maistereista, jotka osakunnat vuosina 1890–1896 lähettivät Tanskaan kansanopistoa oppimaan. Heidän kirjeissään Ludvig Schrøderille oli ”Vördade Herr Föreståndare!” jo vaihtunut läheisempiin puhutteluihin, kuten ”Min faderlig Ven og Laerer!”.
Sofia Hagmanin lisäksi haluaisin vielä mainita toisenkin tärkeän uranuurtajan, joka ei kuulunut nuorten herrojen pioneeriryhmään.
Askovissa ensimmäistä kertaa jo vuonna 1890 ollut opettaja Maikki Friberg hyväksyttiin Berliinin yliopiston opiskelijaksi syksyllä 1894. Ystäviensä kehotuksesta hän alkoi pitää yleisöluentoja pohjoismaisesta kansansivistystyöstä, erityisesti Tanskan kansanopistoista. Luentopyyntöjä tuli saksalaisten yliopistokaupunkien lisäksi Belgiasta, Hollannista, Itävallasta ja Sveitsistä.
Kun Maikki Friberg sitten kirjoittautui Bernin yliopistoon, häntä kehotettiin laatimaan tutkielma luentojensa pohjalta. Sitä kirjoittaessaan hän muun muassa lähetti työnsä disposition Ludvig Schrøderillle kommentoitavaksi. Joulukuussa 1896 tutkielma Entstehung und Entwickelung der Volkshochschulen in den nordischen Ländern hyväksyttiin väitöskirjaksi.
Tanskassa työ noteerattiin näkyvästi, Suomessa ei niinkään. Kun Maikki Friberg piti Pohjoismaisen kansanopistokokouksen päätösluennon Porvoossa elokuussa vuonna1908, oli hänen tittelikseen kirjoitettu opettaja. Maikki Fribergin väitöskirjan saa lukusalilainaan Helsingin ja Jyväskylän yliopistojen kirjastoissa.
Näin lukee Kansanvalistus ja kirjastolehden vuoden 1921 numerossa 3–4: ”Ensimmäiset kansanopistomiehemme, samoin kuin suuri osa myöhemmistäkin, kävivät oppia, innostusta ja neuvoja saamassa suoraan kansanopistojen kotimaasta Tanskasta. Kaikki siellä käyneet todistavat yhdestä suusta, että Suomen kansanopisto on suuressa kiitollisuuden velassa Tanskalle ja sen kansanopistoväelle sitä herätyksestä mitä sieltä on saatu, siitä innostuksesta, joka siellä on syttynyt ja niistä esikuvista, neuvoista ja ohjeista, joita sieltä on saatu.”
Samassa lehdessä, vuonna 1924 ilmestyneessä Niilo Liakan 60-vuotisjuhlanumerossa, Askovin opettaja Poul Pedersen Bjerge puolestaan kirjoittaa: ”Vaikkakin suomalaiset ovat hyötyneet matkastaan tänne, niin ovat he sen korvanneetkin. Heidän käyntinsä kansanopistoissamme on tehnyt elämän näissä rikkaammaksi, antanut opettajille enemmän ilmaa siipien alle, oppilaat ovat tulleet tuntemaan uutta kansaa ja uutta elämää. Kaikki tämä on vaikuttanut hedelmää tuovasti.”
”Askovin alumneista” voi lukea M.O.Karttusen Suomen kansanopisto 1889–1979 -kirjasta, Vesa Tuomisen väitöskirjasta ja Gustav Björkstrandin artikkelista ”Askov och finländska folkhögskolpionjärer (Åbo akademi 6/1978) sekä Ulla-Lena Lundbergin romaanista Lyser och lågar (suom. Liekinkantajat).
Teksti: Jyrki Ijäs
opetusneuvos, väitöskirjatutkija,
Kansanopistoyhdistyksen pääsihteeri v. 1999–2019
Suomen Kansanopistoyhdistys täyttää tänä vuonna 120 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi julkaisemme verkkosivuillamme blogisarjan, jossa kansanopistojen alumnit sekä koulutuksen ja yhteiskunnan asiantuntijat ja vaikuttajat jakavat kokemuksiaan ja näkemyksiään kansanopistojen merkityksestä ja vaikutuksista.