Itsensä löytäminen iltanuotion äärellä: mitä Suomen kansanopistot opettavat maailmalle?

Aivan kuin aika hidastuisi.

Sellainen tunne minulla on aina, kun vierailen jossakin suomalaisessa kansanopistossa. Elämä täällä etenee tarkoituksella – opiskelijoiden käsissä, kun he vaivaavat leipää keittiössä, äänten piirissä, kun he jakavat tarinoita nuotion äärellä, ja pitkissä, kiireettömissä keskusteluissa, jotka venyvät iltaan asti. Nämä koulut – kansanopistot – tarjoavat jotain yhä harvinaisempaa: tilaa pohdinnoille, yhteyksille ja henkilökohtaisille löytöretkille. Joka puolella kiihtyvässä maailmassa ne ovat edelleen paikkoja, joissa ihmiset voivat pohtia ja suuntautua uudelleen – eivät vastustaakseen muutosta, vaan turvallisena turvapaikkana, jossa he voivat ymmärtää itseään syvällisemmin ympärillämme tapahtuvassa muutoksessa.

Ollessani Suomen opetus- ja tiedeministeri ja myöhemmin Opetushallituksen pääjohtaja vierailin monissa kansanopistoissa. Joka kerta lähdin pois saman vaikutelman kanssa: Kansanopisto on elävä laboratorio siitä, mitä koulutus parhaimmillaan voi olla. Paikka, jossa oppimisessa ei ole kyse tiedonsiirrosta vaan täydellisemmäksi ihmiseksi tulemisesta.

Nämä koulut muistuttavat meitä siitä, mitä maailman on kiireesti ymmärrettävä. Oppiminen ei ole kilpailu, joka on voitettava, tai tarkistuslista, joka on täytettävä. Se on elinikäinen, suhteellinen matka, joka alkaa itsetuntemuksesta ja kasvaa yhteisön, vuoropuhelun ja yhteisten kokemusten kautta. Aikana, jolloin globaalit koulutusjärjestelmät ovat valtavien standardointi-, kvantifiointi- ja nopeutuspaineiden alla, kansanopistomme uskaltavat kysyä toisenlaisia kysymyksiä. Mitä tarkoittaa elää hyvää elämää? Miten voimme kasvaa ymmärtämään itseämme, toisiamme ja maailmaa, jossa elämme?

Tämä ei ole minulle teoreettista. Suomalainen kansanopistoperinne on muokannut ajatteluani syvästi. Se tarjoaa kasvatusmallin, joka kasvattaa taitojen lisäksi myös viisautta, empatiaa ja joustavuutta. Se osoittaa, että koulutus ei ole vain valmistautumista työhön. Se on valmistautumista elämään, kaikessa monimutkaisuudessaan, kauneudessaan ja haasteellisuudessaan. Tätä näkökulmaa pyrin tuomaan työhöni International Baccalaureate (IB) -järjestön* maailmanlaajuisena pääjohtajana. Koulujamme on 160 maassa, ja ne tavoittavat vuosittain yli kaksi miljoonaa oppilasta. Haluan, että jokainen heistä tietää, että koulutuksen on ruokittava älykkyyden lisäksi myös sydäntä ja sielua.

Suomen hiljainen viisaus ansaitsee tulla jaetuksi maailman kanssa: todellista oppimista tapahtuu, kun luomme olosuhteet luottamukselle, uteliaisuudelle ja pohdinnalle, kun annamme ihmisille tilaa tulla nähdyksi ja kuulluksi ja kun kunnioitamme koko ihmistä, emme vain älyä. Kuten äskettäin sanoin eräälle IB:n kollegalle, minusta tuntuu joskus, että akateeminen maailma on ohjelmoitu asettamaan opiskelijat toisiaan vastaan kilpailevaan väittelyyn – sanalliseen sparraukseen, joka saattaa terävöittää mieltä, mutta voi myös ahtauttaa sydäntä. Uskon, että maailma olisi paremmassa kunnossa, jos emme suhtautuisi vuoropuheluun voittokilpailuna vaan tilaisuutena etsiä yhteistä pohjaa – kuten keskusteluissa, jotka käydään kansanopistomme iltatulen äärellä.

Kun kohtaamme aikamme globaalit haasteet, meidän kannattaisi katsoa Suomen kansanopistoihin. Ei menneisyyden jäänteinä, vaan majakoina, jotka ohjaavat meitä kohti inhimillisempää ja kestävämpää koulutuksen tulevaisuutta. Ne muistuttavat meitä siitä, että hyvän koulutuksen mittari ei lopulta ole se, mitä osaamme, vaan se, miten elämme – ja miten elämme yhdessä.

*International Baccalaureate Organization (IBO) on vuonna 1968 perustettu kansainvälinen järjestö, joka hallinnoi IB-tutkintoa ja koulutusohjelmia 3–19-vuotiaille lapsille ja nuorille.

Teksti: Olli-Pekka Heinonen, International Baccalaureate -järjestön pääjohtaja